Keväällä sain alustavan pyynnön lähteä valmentamaan Lontooseen kesäkuun alun Feet First -tapahtumaan. Suostutella ei todellakaan tarvinnut - tällaisia pyyntöjä ei tule joka päivä. Kun vielä lennot oli tilattu ja kaikki varmistettu toukokuun alkupuolella, saatoin jo hiljalleen uskoa, että homma toteutuu. Samalla olisi tietysti oiva mahdollisuus viettää lomaa; eihän kukaan lähde Lontooseen saakka käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, jos vain aikaa löytyy...

Feet First

Tapahtumassa oli tarkoituksena, että tavalliset kadullakulkijat pääsevät maistelemaan erilaisia tansseja ympäri maailmaa yhden viikonlopun sisällä ja sen jälkeen osallistuvat viiden viikon jatkokurssille jossakin lajissa. Kaiken kruunaa World Dance Party 23.7. Finsbury Parkissa, jossa on livebändejä, esityksiä, kansainvälistä ruokaa, tanssin infopiste yms. Tanssilajeista oli maisteluviikonlopulla valittavana Afro, Kilpatanssit, Break Dancing, Cajun, Capoeira, Ceroc, Clog Dancing, Egyptian, Flamenco, Lambada jne, jne. Kaiken kaikkiaan 30 eri lajia. Minun osallani 50´s Rock´n´Roll eli Boogie-Woogie. Koko tapahtuman järjesti valtion tukemana Arts World Wide, joka on aiemmin esitellyt eri maiden kulttuureja lontoolaisille.

Mainonnasta

Minua pyydettiin lähettämään CV ja muutamia valokuvia mainontaa varten. Luonnollisesti tein työtä käskettyä ja lähetin erittäin asiallisen ja faktapitoisen kuvauksen. Sain sitten jonkin ajan kuluttua tapahtuman julisteen postissa, enkä voinut olla kikattamatta hysteerisenä ääneen: esittelyssäni ei todellakaan ylisanoja säästelty. No, mainonta on mainontaa, enkä itse ainakaan kehua retostanut tuolla lailla - överiksi :)

Viikonlopun valmennuksesta

Vaikeimmaksi osoittautui oikeastaan oikeaan paikkaan löytäminen, sillä valmennukset oli siroteltu eri puolille Lontoota. Käytin apukeinoina "London A to Z" eli oivaa karttaa ja kyselyä sopivan näköisiltä ohikulkijoilta. Pääsin suht kunnialla perille. Ryhmät koostuivat suurimmaksi osaksi ihmisistä, jotka eivät koskaan ennen olleet tanssineet yhtään mitään. Aloitimme siis aivan alusta. Kehotin oppilaita myös rohkeasti huitomaan tai muuten kiinnittämään huomioni, jos eivät ymmärrä englantiani. Kukaan ei koskaan huitonut ja oppimisvauhti oli huomattavasti kovempi kuin suomalaisilla... tiedä sitten oliko kyseessä onnekas tanssigeenikasauma, vai mietinkö tarkemmin mitä ja miten puhun ja opetan. 

Lomalla...

Kiertelin ja kaartelin pitkin Lontoota katsomassa nähtävyyksiä. Tämä oli tarkkaan laskettuna kolmas kerta paikan päällä, mutta nähtävää oli vielä runsaasti. Joukkoon mahtui Towerin linna, St. Paul´s Cathedral, Barbican Center jne. sekä muutama eksyminen. Liikenne oli edelleen käsittämätön: sen lisäksi että liikenne on vasemmanpuoleinen, siinä ei ole logiikkaa: autoja tulee mistä suunnasta tahansa ja totaalisen uhkarohkeat pyöräilijät vielä lisäävät sekasotkua polkemalla yksisuuntaisia väärään suuntaan. Mutta ei se liikenne ole selkeä näköjään Lontoon alkuasukkaillekaan: asfalttiin on kirjoitettu vähän väliä mihin suuntaan jalankulkijoiden pitää katsoa. Jalankulkijoilla ei siis ole minkäänlaatuisia oikeuksia. Liikennevaloista opin jotain kuitenkin: 1) jos haluat ylittää kadun siitä huolimatta, että sinulle palaa punainen valo -» sano pieni rukous, katso kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja juokse TÄYSILLÄ; 2) jos haluat ylittää kadun kun vihreä valo vilkkuu -» rukoileminen ei ole välttämätöntä, kaikkiin suuntiin katsominen sen sijaan on ja juosta voit normaalinopeudella; 3) parhaat mahdollisuudet selvitä hengissä on ylittää katu vihreän palaessa -» jollet halua pyöränrenkaiden jälkiä nahkaasi, katso edelleen joka suuntaan; rohkeimmat kävelevät, turisteille suosittelen kevyttä hölkkää.

Tansseissa käyminen kuului tietysti enemmän kuin asiaan. Heti ensimmäisenä iltana koneen laskeuduttua ronttasin kamani majapaikkaan ja läksin liikenteeseen n. 100 km päähän Lontoosta (en muista enää kaupungin nimeä). Jiving Lindy Hoppers valmensi tanssien aluksi ja esiintyi myöhemmin. Esiintymässä oli tällä kertaa kaksi paria ja he tanssivat kaksi tosi nopeaa numeroa. Loistavasti treenatut koreografiat, vauhdissa ja esiintymistaidoissa löytyi. Koreografioihin olisin toivonut vain enemmän monipuolisuutta: nyt suurin osa kummastakin numerosta oli avointa kuviota (jazz-kuvioita ilman otetta), tosin upeasti tanssittuna, mutta kuitenkin. Tansseihin ilmestyi useampiakin opettajia, mm. Angela ja Ron (molemmat opettaneet Herrängissä). Bändinä oli Blue Harlem, joka soitti kylläkin erittäin hyvin, mutta jotenkin siitä puuttui se raisu meno ja meininki, kuin pala sielua... ne jotka olivat kuulleet bändiä aiemminkin, sanoivat, ettei tämä ollut Blue Harlemin parhaita keikkoja.
   Oxford Street 100:ssa on "100 Club", jossa on joka maanantai-ilta ensin valmennus alkeille ja jatkolle, ja sitten swingtanssit livemusaan. Jostain syystä molempina maanantai-iltoinani, paikalle oli eksynyt suuri joukko loistavia tanssijoita USA:sta. Pääsinkin tanssimaan Hollywood-tyylillä monen monta kappaletta ja olin tosi tyytyväinen. 
  Monia muitakin tanssitapahtumia oli tarjolla, mutta vapaita iltoja oli harvassa, joten kävin mielummin katsomassa shown nimeltä "Side man", joka kertoi 1940-luvun muusikoiden elämästä swingin kulta-ajalta tähän päivään. Se oli oikeastaan surullinen tarina siitä, miten musiikki oli noiden ihmisten koko elämä. Muusikot elivät vain silloin kun soittivat ja puhuivat musiikistaan; kotielämä oli surkeaa, alkoholi ja huumeet kuuluivat osalla kovasti kuvaan. Pääosassa mm. Jason Priestley, joka yllätti näyttelijäntaidoillaan - vaihtoi käsittämättömän hienosti keskellä näytelmää 30-vuotiaan eleistä ja puhetyylistä 12-vuotiaan vilkkaaseen ja toisaalta ujoon olemukseen. 

Sugar Foot Stompers ja Ray Gelato and his Giants

Tämä yhdistelmä esiintyi perjantai-iltana Northamptonissa. Ray Gelato and his Giants on tuttu varmaan suurelle osalle Suomen Lindy Hoppareista. Bändi on ehdottomasti nykyhetken kuumimpia nimiä swingin alalla ja käyneet useita kertoja Suomessa esiintymässä. Sugar Foot Stompers taas on Simon Selmonin perustama ammattilaistanssijoiden esiintymisryhmä. Ryhmään kuuluu tällä hetkellä 6 henkeä: Simon Selmon & Hattie Ladbury (Simonin uusi pari), Temunjin Gill & Sunanda Biswas (valmentaneet Herrängissä) ja Irven Lewis & Andrea (en muista sukunimeä). Näin paria päivää aikaisemmin viimeiset treenit ja sitten Northamptonissa valmistautumisen showhun: kaikki ovat erittäin motivoituneita ja erittäin lahjakkaita. Salilla jokainen osasi hoitaa lämmittelyn itsekseen ja numerot olivat hyvin muistissa. Kukaan ei notkunut nurkissa tai pölöttänyt puhelimessa; toisin sanoen he olivat oikeita tanssijoita ja esiintyjiä. Eli myönnän että kateeksi käy. Pääsin keikkabussin kyydissä Northamptoniin. Matka oli hulluttelua täynnä - tuo porukka todella viihtyi yhdessä ja henki oli mahtava. Bändin kosketinsoittaja Richard yllätti minut heittämällä muutaman sanan suomea.

 Shown nimi on Swing Swing Swing ja näihin kahteen tuntiin sisältyy kolmattakymmentä biisiä, joista n. kahdessatoista Sugar Foot Stompers tanssi. Oli vauhtibiisejä aerialseilla, oli Bluesia, oli "Fred Astaire & Ginger Rogers" -numero, formaatioita ja sooloja. Minusta tuli Irvenin ikuinen fani: en ole koskaan nähnyt kellään niin vikkeliä jalkoja ja ne spinit olivat uskomattomia - löysinkin samalla uuden asian, minkä aion opetella tekemään.

... ja Lindy-valmennukset

Arts World Widen valmennusten lisäksi pääsin vetämään joitakin London Swing Dance Societyn Lindy Hop -valmennuksia . LSDS on Simon Selmonin tanssikoulu. Avustin Simonia "100 Clubin" jatkoryhmän vetämisessä maanantaina ja molempina tiistai-iltoina olin Richard Dixonin / Simonin assistenttina Covent Gardenin Urdang Academyllä. Tiistain rupeama olikin pitempi: alkeet, jatko ja edistyneet, joten illan päätyttyä olin täysin valmis siirtymään unten maille. Oppilaat olivat enimmäkseen erittäin motivoituneita 20-30 vuotiaita, vanhempiakin mahtui tietysti mukaan. Keskiviikkoiltana oli minun oma valmennukseni ja kävimme läpi melodiatulkintaa. Alun testikappaleet osoittivat että asiasta ei ennalta ollut hajuakaan, mutta tunnin lopussa he olivat jo mukavasti kärryillä: taasko tuo outo tanssigeenikasauma? Samassa paikassa oli myös amatöörien esiintymisryhmän treenit heti minun tuntini jälkeen. Tämä kuului taas elämän tarjoamiin haasteisiin: otin huvikseni osaa ja opettelin ryhmän koreografiaa tuplanopeudella. Kun opin askeleet Simon viittilöi minut avustamaan muita. Glunks! Jotenkin tuli mieleen, että nyt ei ole oikea hetki tehdä askelia vähän sinne päin... 

Kotia kohti

Keskiviikkona oli myönnettävä ettei 12 päivää ole aika eikä mikään, kotiinlähtö koitti liian aikaisin. Mutta ehdinhän minä tehdä ja nähdä ja kokea todella paljon. Seuraavalle reissulle kasaantuu paineita, voiko tällaisia loistomatkoja olla jatkuvasti!

Takaisin indexiin